Menu

Viimeinen fantasiani

Square Enix kiusoitteli jälleen viime viikonloppuna roolipelinälkäistä kansaa uudella pelikuvalla tulevasta Final Fantasy XV:sta. Kohta kymmenen vuotta kehityskarusellissa pyörinyt peli näytti edelleen siltä, mitä modernilta Final Fantasy -titteliltä voisikin olettaa. Futuristisen synkeää fantasiamaailmaa, jossa mieshahmot eivät ole kosmetiikkatuotteissa säästelleet, eikä dialogia kuunnellessa voi välttyä myötähäpeän aiheuttamalta punastumiselta.

Samaa linjaa Square Enix on megasarjansa pääpelien kanssa harjoittanut enemmän tai vähemmän aina kymmenennestä osasta lähtien, tiputellen toki pieniä poikkeuksia markkinoille esimerkiksi kahdennentoista osan muodossa. Niitä paria siinä välissä ilmestynyttä MMO-teosta en itse miellä pääsarjan peleiksi, joten voitte laskea kätenne siellä takarivissä.

Yhtenäistä näille kaikille – sekä ”kympille” että sen jälkeen ilmestyneille peleille – on se, että niistä puuttuu täysin se sielu, joka aikoinaan sai minut rakastumaan sarjaan jo 16-bittisten konsolien aikakaudella. Tämä rakkaus koki korkeimman huippunsa vuonna 2000, joten siksi haluankin osoittaa seuraavan tekstin sille suurimmalle lempeni kohteelle koko Final Fantasy -sarjassa.

ff1

Emämaassaan Japanissa Final Fantasy on myynyt konsoleita kuluttajille kaupan hyllyiltä instituutiomaisesti jo 80-luvun lopulta asti. Aina auvoisista NES-ajoista alkaen pelisarja on Dragon Questin (myös Square Enixin omaisuutta oleva roolipelisarja) ohella ollut yksi nousevan auringon maan suurimpia menestystuotteita, mutta todellinen maailmanlaajuinen suosio antoi odottaa itseään 90-luvun puoliväliin asti.

Sony PlayStation oli vielä vuoden 1997 tammikuussa nousukkaan asemassa. Länsimaissa se tunnettiin lähinnä konsolina, jolla pelattaisiin kolikkopelihalleista tuttuja Tekkeniä ja Ridge Raceria. Sitten Final Fantasy VII ilmestyi ja muutti kaiken. Peli sai ylistäviä arvosanoja alan medialta ollen samalla ensimmäinen Final Fantasy -sarjan osa, joka myi kesämansikoiden lailla niin kotimaassaan ja Jenkkilässä kuin täällä vanhalla mantereellakin. Myyntibuusti oli omiaan myös nostamaan Sonyn uuden konsolin suursuosion porteille.

Seitsemäs ”viimeinen fantasia” on monelle pelisarjan fanille ensikosketus sarjaan. Se on luonut useille pelaajille myös sen laatustandardin, johon tulevia sarjan – jopa koko genren – pelejä tultaisiin jatkossa vertaaman. Minulle ”seiska” ei kuitenkaan ollut se ensimmäinen, vaan sen sijaan oma mittatikkuni sarjalle oli Super Nintendolla ihastuttanut kuudes Final Fantasy. Kyseessä oli oman aikansa merkkiteos, joka ei periaatteessa tuonut sarjaan mitään uutta, mutta teki kaiken aiemmissa osissa nähdyn ”jäävuoren huippu” -tyylisesti, josta on vaikea enää julkaisualustan teknologisten rajoitusten vuoksi parantaa.

Täydellä 32 bittihevosvoiman teholla laukannut Sony PlayStation onnistui tuomaan Final Fantasy -sarjaan sen kaivatun piristysruiskeen 3D-grafiikan ja monen muun erinomaisen uudistuksen myötä. Minulle tämä oli ilouutinen: tiesin jo tuolloin sisimmässäni, että konsolin elinkaaren aikana tulisimme juuri tämän seikan johdosta näkemään monia loistavia Final Fantasy -pelejä.

Historia toisti itseään kauniilla tavalla ykköspleikkarin loppusuoralla, kun sille julkaistiin Final Fantasy IX. Jälleen kerran kyseessä oli peli, joka ei tuonut sarjaan mitään uutta, mutta aivan kuten kuudes osa aikoinaan, teki se kaiken sarjassa aiemmin nähdyn ensiluokkaisen laadukkaasti. VI on peli, joka on allekirjoittaneen mielestä se viimeinen huippuluokan Final Fantasy, ja samalla koko sarjan paras osa.

Final Fantasy IX aiheutti julkaisunsa aikoihin hämmennystä pelaajien keskuudessa. Kuten aiemmin mainitsin, moni länsimaalainen sarjan ystävä oli aloittanut Final Fantasynsa seitsemännellä osalla ja luonnollisesti jatkanut siitä mielipiteitä jakavaan kahdeksanteen osaan. Molempien pelien futuristiset scifi-teemat ja rasittavan angstiset piikkitukkapäähahmot heitettiin vaihtopenkin puolelle yhdeksännessä osassa, kun sarjan varhaisista osista tutut ilmalaivat, taikakristallit, eri rotuja edustavat päähahmot sekä satukirjojen sivuilta kaapatut maisemat tekivät paluunsa sarjaan.

Tutut teemat eivät jääneet ainoaksi pitkäaikaisia faneja kutitelleeksi kuriositeetiksi. Sarjan historiasta tuttu luokkajärjestelmä teki myös komean comebackin, ja jo valmiiksi huikean persoonallisiksi käsikirjoitetut pelihahmot saivat yhtä lailla lisää lihaa luidensa ympärille omien hahmoluokkiensa kanssa. Päähahmo Zidane hoiti esineitä vihollisilta varastavan Thief-toiminnon, kun taas uljas ritari Steiner oli luonnollisesti kuin nakutettu Knight-hahmoluokalle. Lisäksi porukassa oli niin mustaa (hyökkäävää) kuin valkoistakin (puolustavaa) maagia unohtamatta sarjan fanien suosiossa kylpeviä Monk- ja Dragoon-luokkia – erittäin kaivattu ominaisuus kahden aiemman osan sekavahkoon hahmokehitykseen verrattuna.

Yksi IX:n suurimmista vahvuuksista on pelin tapahtumamiljööt. Aiempien osien futuristiset dystopiat ovat vaihtuneet hienolla tavalla toisistaan eroaviin keskiaikaisiin fantasiamaisemiin. Pleikkarin raudasta väännetään märän sukan lailla kaikki tehot irti, kun toinen toistaan upeampia kuvia maalataan pelaajan verkkokalvoille.

Perinteisten jääluolien ja synkkien metsien lisäksi silmäkarkkikulhosta löytyy esimerkiksi ikuisen sateen piiskaama kaupunki, kadonneen sivilisaation kansoittama kristalli, massiivinen keskiaikainen kaupunki ja vaikkapa taikaolentojen asuttama pieni kyläpahanen. Monenmoista maisemaa tulee siis nähtyä ja koettua, ja tämä kaikki tuodaan pelaajan aistien nautittavaksi upean visuaalisen ulkoasun ja A-luokan soundtrackin kera höystettynä.

Mikään JRPG-peli ei kuitenkaan ole mitään ilman kiinnostavaa tarinaa ja henkilöhahmoja. Yhdeksäs Final Fantasy vetää tässäkin ne isoimmat tyylipisteet kotiin. Juoni toki on sitä genren peleistä tuttua huttua, jossa pieni tarinanjyvänen kasvaa lumipalloefektin lailla maailmanpelastuksen ja vuosisadan rakkaustarinan mittoihin tarinan edetessä. Pääkaartin hahmot ovat taitavasti käsikirjoitettuja, ja mikä parasta, sankarien (kuin myös pahisten) historiaa valotetaan paremmin kuin yhdessäkään aiemmassa Final Fantasyssa.

Loistelias tarinankerronta luo pelihahmojen ja pelaajan välille tunnesiteen, jonka johdosta tarinaan uppoutuminen on paljon helpompaa ja tavallistakin syvällisempää. Monisäkeinen kertomus pitää sisällään melko syvällisiäkin aiheita, joka puolestaan luo hienoa kontrastia söpöjen satukirjahahmojen täyttämään tarinaan.

Final Fantasy IX räjäytti ilmestyessään tajuntani, joten kaikkea tätä fiilistelyä ei voi pistää edes nostalgiahuurujen piikkiin. IX valloitti myös pelimedian sydämet, ja sitä pidetään yleisesti ensimmäisen PlayStationin joutsenlauluna – menestyskonsolin viimeisenä suurpelinä. Minulle se toimii edelleen mittatikkuna JRPG-genren peleille, ja erityisen kovassa syynissä ovat luonnollisesti Final Fantasy -sarjan pelit.

Vaikka kymmenes osa onkin joissain piireissä juhlittu mestariteos, ja kahdestoista osa PS2:n aliarvostetuimpia helmiä, puuttui niistä se viehätys ja eräänlainen charmi, jota puolestaan yhdeksäs osa tihkui jokaisella pelihetkellä. Kolmannentoista osan tyylimuutos ei minulle koskaan toiminut, ja pahasti näyttää siltä, että tuleva viidestoista osa jatkaa laadullista alamäkeä. Toivottavasti olen väärässä.

Onneksi meillä Final Fantasy -faneilla on kuitenkin ikuisesti Final Fantasy IX. Hyvän kirjan tavoin sen pariin voi palata vaikka kerran vuodessa ihan vain tunnelmoimaan vallattoman tarinankerronnan, huikean nostalgia-arvon tai huippuluokan pelillisten ratkaisujen vuoksi. Jos tulevat Final Fantasyt sakkaavat kuten kolmastoista osa ja jatkavat alamäkeä, minua se ei haittaa, sillä minulla tulee aina olemaan Final Fantasy IX. Minun viimeinen fantasiani.

Teksti: Miicca Lehtonen

Ei kommentteja