Menu

Motörhead (Amiga) – kun Lemmy pisti kaikkia turpiin

Motörheadin Lemmy on poistunut fyysisestä todellisuudestamme, mutta onneksemme Lemmy jatkaa eloansa virtuaalisesti. Nimittäin samana vuonna, jona Motörhead julkaisi levyn March ör Die, valmisti Virgin Games bändin nimeä kantavan pelin Amigalle.

Harva orkesteri tai artisti saa oman pelin. Näin äkkiseltään mieleen tulee tietenkin Michael Jackson Moonwalkereineen, joita julkaistiin eri muodoissa lukuisille alustoille kolikkoautomaateista kotitietokoneisiin. Kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan elokuvalisenssipeli, kuten myös The Beatlesin Paul McCartneyn ja Ringo Starrin tähdittämästä elokuvasta Give My Regards to Broad Street tehty samanniminen pelikin on.

Originaaleihin ideoihin perustuvat bändipelit ovatkin harvinaisempia tapauksia. Vuoden 1985 Frankie Goes to Hollywood on näistä ehkä omaperäisin ja kummallisin viritelmä. Pelissä samannimiseen yhtyeeseen liittymätön ukko ajautuu tutkimaan naapurustossa tapahtunutta murhaa, ja yrittää samalla päästä Pleasuredomeen tekemällä itsestään kokonaisen persoonan täyttämällä itsessään olevat seksi-, sota-, rakkaus- ja usko-ominaisuudet suorittamalla naapurustosta löytyviä abstrakteja minipelejä. Selvä homma, eikö?

Lemmy hakkaa kaikki

Siinä missä synapoppibändin peli on varsin korkealentoista kamaa, lähtee rokkenrollibändin peli liitoon huomattavasti matalammalta. Motörheadin idea lyhykäisyydessään on se, että bändin muut jäsenet on kidnapattu juuri, kun kiertueen pitäisi alkaa, joten Lemmyn täytyy käydä lyömässä kidnappaajia nokkaan ja hakemassa kaverit takaisin.

Pelissä kuljetaan mm. Golden Axen ja Double Dragonin tyyliin vasemmalta oikealle etenemisen pysähtyessä aina, kun vihollisjoukko ilmestyy ruutuun. Lemmy hakkaa vastustajiaan kitaralla – sen pitäisi kyllä olla basso, mutta yhden erikoishyökkäyksen ääni on selvästi sähkökitaran murinaa – ja toisinaan oksentamalla, tai mitä nyt ikinä suustaan ulos yökkäileekään.

Stereotyyppejä ja minipelejä

Kenttiä on kuusi. Niiden teemoja yhdistää stereotyyppinen kuva siitä, mitä hard rock -fanien tulisi musiikin saralla ylenkatsoa. Alkuun piestään räppäreitä ja hiphoppareita. Myöhemmin turpaansa saavat country-länkkärit, japanilaiset karaoketaiteilijat, brittiläiset työväenluokan skinheadit, gootit ja lopulta huumehöyryissään leijailevat rave-bilettäjät.

Yksi pelin valttikorteista onkin stereotyyppien käyttö ja vihollisten esittäminen karikatyyreinä; aina kiinnostaa nähdä millaista porukkaa seuraavassa kentässä tuleekaan vastaan. Kun hahmot on vielä mallikkaasti toteutettu, niin mikäs siinä on heitä piestessä.

motorhead2

Kentät loppuvat aina pieneen ajeluminipeliin – tässäkin kiinnostaa aina nähdä millä ajoneuvolla seuraavaksi painellaan menemään – jossa pyritään keräämään mahdollisimman paljon bonusesineitä tieltä.

Ajelun jälkeen tulee aina vielä toinenkin minipeli, joka on erilainen jokaisen kentän välillä. Ne ovat myös mainio piristysruiske ja parhaimmillaan yllättävän hauskaa lisäpuuhastelua. Ensimmäisenä minipelinä pyritään juomaan baaritiskeillä liukuvia kaljoja ennen kuin ne putoavat lattialle. Se tuo eittämättä mieleen klassisen Tapper-pelin, jossa kaljojen juomisen sijaan yritettiin tarjoilla baaritiskeillä eteneville asiakkaille juomia.

Muihin minipeleihin kuuluu mm. bändäreiden nappaamista keikkapaikan ovelta ja druidikivien kaatamista hippien päälle. Näissä ei ollenkaan kerrota mitä pitäisi tehdä ja miten, joten jotkut minipelit olivat hankalia ymmärtää sen vuoksi. Ohjekirjaa minulla ei ollut käytössä, joten en tiedä, olisiko siellä sitten kerrottu näistä tarkemmin. Joka tapauksessa ainakin jokin sushiravintolasähellys meni itseltäni täysin ohi, kun ravintolassa liikkumisessa oli oma kummallinen logiikkansa ja pelin tarkoitus ei tullut lyhyen kestonsa aikana esille ollenkaan.

Sen sijaan taas yhdessä pelissä oli hauska itse tajuta, että tässähän laitetaan hotellihuonetta hajalle. Tuhoaminen jäi tajuamisen hitauden myötä lyhyeksi, mutta jäi kuitenkin mieleen parhaana minipelinä.

Varsinaiset kentät sitten ovatkin suurimmalti osin melko itseääntoistavaa kamaa. Parissa tulee pienet tasoloikkakohdat toimintaa rytmittämään, mutta muutoin eteneminen on varsin suoraviivaista. Kentät kuitenkin onneksi loppuvat jotakuinkin juuri, kun touhu meinaa alkaa kyllästyttää.

Yhden napin taktiikka

Kontrolleissa on oma totuttelunsa. Varhaisissa kotitietokoneissa kun yleisin ohjausmetodi oli joystick yhdellä tulitusnapilla ja sen myötä toiminta melko rajoitettua, on tässäkin pelissä täytynyt käyttää luovuutta kaiken toiminnan toteuttamiseen.

Lemmyn liikuttaminen on simppeliä; vasen, oikea, ylös ja alas kuljettaa Lemmyä suuntiinsa. Lisäksi käytössä on yksi nappi, jolla täytyisi hoitaa sekä hyppiminen että hakkaaminen erikoisiskuineen. Tämä on toteutettu niin, että pelkkä napin painaminen ei itsessään tee mitään, vaan napin pohjaan painamisen jälkeen suoritettava joystickin liike ratkaisee mitä Lemmy seuraavaksi tekee. Nappi + ylös on hyppy. Nappi + eteen on lyönti. Nappi + taakse tai alas suorittaa erikoisiskun.

motorhead6

Ohjaukseen tottuu kuitenkin äkkiä ja kontrollit ovatkin erittäin jämäkät. Voi toki johtua siitäkin, että olen tämäntyyliseen ohjaamisen tottunut nuorena poikana C64:lla pelatessa, mutta siitä huolimatta voi huomata Lemmyn tekevän juuri täsmälleen sen mitä käsketään ja täysin moitteettomalla sulavuudella.

Heviä ja hiphoppia

Pelin musiikeista vastaa etenkin C64-peleistä tuttu mestarisäveltäjä Ben Daglish. Motörheadin ollessa kyseessä mielenkiinto kohdistuu tietenkin siihen, miten pelin hevirokkiosastolla ollaan onnistuttu. Nämä räimeet jyskäävät eteenpäin erinomaisen mallikkaasti. Ei sinänsä mitään ihmeellistä sävellysten osalta, mutta hyvä meininki yhtä kaikki. Motörheadin omia biisejä en tunnistanut tästä ollenkaan, joten oletettavasti kaikki kappaleet ovat Daglishin omaa käsialaa.

Mielenkiintoista on kuitenkin se, että Daglish on onnistunut tekemään muista kappaleista kiinnostavampia kuin pelin hevibiiseistä. Oma henkilökohtainen suosikkini on heti ensimmäisessä kentässä pumppaava hiphop-paukutus. Toinen suosikkini on hämmentävän harrasta tunnelmaa luova surumielinen hautajaisurkumusiikki goottikatedraalikentässä.

Musiikkien vaihtelu kenttien välillä onkin myös yksi suuri plussa pelissä. Kappaleet vaihtuvat sen verran roimasti ääripäästä toiseen, että sekä viholliskarikatyyrien ja minipelien ohella kiinnostaa aina myös kuulla minkälaista musiikkia seuraavassa kentässä lähtee soimaan.

motorhead3

Kelpo viihdettä – ei enempää, ei vähempää

Golden Axen tai Double Dragonin kaltaisten pelien tasolle Motörhead ei aivan yllä, vaan peli on tasaista keskitasoa mennen toisinaan keskitason yläpuolelle musiikin, vastustajien ja minipelien raikkaan vaihtuvuuden vuoksi. Ruutia ei tässä olla uudelleen keksitty, mutta vinon maailmankuvan ja teknisesti moitteettoman toteutuksen vuoksi pelistä on helppo nauttia. Vaikeustaso ei päätä huimaa ja Motörhead on osaavan ihmisen käsissä läpäisty reilussa puolessa tunnissa.

Motörhead-fanienkaan ei tarvitse pettyä muutoin kuin ehkä bändin biisien käyttämättömyyden suhteen, ja bändistä kiinnostumattomatkin saavat pelistä todennäköisesti jotain irti. Pelillä on muutakin kuin pelkkää kuriositeettiarvoa, mutta myönnettävä se kuitenkin on, että tuskin tämä sieltä muiden unohdettujen beat-em-uppien joukosta kenenkään pelattavaksi tulisi ilman Motörhead-lisenssiä.

Tähdet: 3,5/5
Kehittäjä: Kaitsu Software
Julkaisija: Virgin
Alustat: Amiga, Atari ST

Teksti ja kuvat: Rami Airola

 

Ei kommentteja