Menu

UFO: Enemy Unknown – lentävä lautanen, tuntematon vihollinen

Taivaalla on nähty kummallisia valoilmiöitä. Eri puolilla maailmaa on raportoitu oudoista, matalalla liitävistä objekteista ja ihmisten öisistä katoamisista. Unohtakaa Mulder ja Scully sekä miehet mustissa, sillä todellista muukalaisten invaasiota vastaan tarvitaan jotakin paljon järeämpää. Yhdistyneet kansakunnat päättävät perustaa salaisen, monikansallista rahoitusta nauttivan järjestön: X-COM on syntynyt.

Kun ensimmäinen kontakti vieraisiin elämänmuotoihin tapahtuu vuonna 1998, ei kyseessä ole mikään sympaattisen ET:n vierailu. Pahansuovat vihreät miehet ja ruskeat mömmiäiset tovereineen ovat päättäneet orjuuttaa/tuhota ihmiskunnan, mutta eihän sellainen meille passaa. Kyllähän me siitä lähdetään liikkeelle että nää on meidän maita, tänne on minkään ulkoavaruuden paskiaisen ihan turha tulla mitään riehuun! Sen sijaan pelaaja saakin täytettäväkseen isot saappaat X-COM-operaation päällikkönä. Tämä tarkoittaa niin tukikohdan johtamista mikromanageroiden kuin kenttäoperaatioiden johtamista sotilaiden käskyttäjänä. Ja voi pojat, että se tulee olemaan helvetillistä… hyvällä, tyydyttävällä tavalla!

Jees, totta se on. Vannounut konsolimies innostui pitkästä aikaa pelaamaan tietsikalla. Mitään moderneja pelejä en jaksa tietokoneella vääntää, mutta vanhat klassikot pitävät hyvin pintansa silloin tällöin tahkottuna. Olen ehkä antanutkin itsestäni turhan nihkeän kuvan, mitä PC-pelaamiseen tulee: onhan 90-luvun rooli-, strategia- ja seikkailupeleillä aivan erityinen paikka sydämessäni. Esimerkiksi Black Isle StudiosWestwood Studios, Lucasarts, ID Software, Sierra ja monet muut suolsivat pihalle aikoinaan erinomaisia tietokonepelejä.

Tällä kertaa innostuin vääntämään Mythos Gamesin kehittämää ja Microprosen julkaisemaa, vuonna 1994 julkaistua strategiaklassikko UFO: Enemy Uknownia (tunnetaan jenkkilässä nimellä XCOM: UFO Defense). Olen viimeksi pelannut tätä kulttimainetta nauttivaa tekelettä luultavasti viitisentoista vuotta sitten, mutta huomatessani sen löytyvän nykyään myös Steamista, oli pakko päästää PC-nostalgia valloilleen ja kurmottaa hieman ulkoavaruuden kusipäitä.

Nyt siellä joku varmasti kummastelee, että miten tällainen fyysistä mediaa suosiva ihminen voi jotakin Steamin kaltaista käyttää. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain priorisoinnista. Vaikka vanhat, isoissa pahvilaatikoissa olevat tietokonepelit ovatkin komeita, ovat ne samalla melkoisia tilanviejiä. Niin ikään nurkkiin ei ainakaan tässä asunnossa mitenkään saa mahtumaan mitään DOS:ia pyörittävää 486:sta. Siispä onkin huomattavasti näppärämpää omistaa tietokonepelit digitaalisessa kirjastossa.

UFO: ENEMY UNKNOWN

 

Ainakin Suomi saa olla turvassa… vai saako?
 
 
Peli alkaa upouuden X-COM-tukikohdan sijainnin valinnalla. On sinänsä hauskaa, että tukikohdan sijaintia ei rajoiteta mitenkään. Luonnollisesti tällaisena patrioottihenkisena isäm maan pualustajana sijoitin omani kotimaamme helmoihin, suoraan Turun laitamille. Muu maailma palakoon, kunhan Suomen perse säilyy! Tätä mieltä on ehta suomalainen armeijan käynyt reservin tykkimies, joka suhtautuu ufouhkaan puolitosissaan foliohattua rakennellen.
Kun tukikohta on pystytetty, on aika ruveta mikromanageroimaan. On pestattava sotilaita, tiedemiehiä ja insinörttejä. On kehiteltävä uusia, tehokkaampia aseita ja laitteita. On tutkittava kentiltä tuotuja muukalaisartifakteja. On huolehdittava tukikohdan tilojen riittävyydestä – erityisesti asuin- ja varastotila käy helposti vähiin. Lopuksi on tietty pidettävä avaruudesta saapuvat nilkit herran kurissa ja nuhteessa – jos tämä ei onnistu, alkavat rahoittajavaltiot perääntyä projektista ja tämä tekee planeettamme puolustamisesta aina vain hankalampaa. Jossakin vaiheessa voi löytää itsensä esimerkiksi punnitsemasta, olisiko järkevämpää luoda vähillä rahoilla lisää tukikohtia ympäri planeettaa (tiiviimpi turvaverkko) vai pumppaisiko kaikki rahat yhteen ainoaan superkotipesään.
Turun Linna II – koko maailman ainoa turva!
 
 
Kovin pitkään tukikohtaansa ei ehdi kehittää kun jo ensimmäinen tuntematon lentävä esine ilmestyy tutkaan. Tilanne vaatii nopeita toimenpiteitä, siispä lentävän lautasen perään lähetetään maan kehittyneimmän teknologian aikaansaannos: Interceptor-hävittäjä. Seuraa galaksienvälinen taistelu ilmatilan herruudesta, jonka komentaja pyrkii luonnollisesti kääntämään telluslaisten voitoksi. Ufoja vastaan voi hyökätä muun muassa hillitysti tai agressiivisesti, mutta pääasiana on saada lautanen pudotettua taivaalta ennen kuin oma hävittäjä-polo saa liikaa hittiä.
Ankaraa ilmasotaa Venäjän yllä.
Kun ufo on saatu onnistuneesti puremaan tomua, on aika lähteä korjaamaan roskat. Putoamispaikalle lähetetään Skyranger-rahtialus, joka on lastattu sotilailla ja näiden varusteilla. Sääliksi käy sotamiehiä, eivät tiedä kurjat mihin nokkansa ovat työntämässä. Uusien sotilaiden pestaaminen onkin yksi pelin raharei’istä, sillä taistelutantereilla miehiä lakoaa pahimmillaan kuin viljaa. Asiaa ei ainakaan auta alkupuolen varusteiden taso – häiskille lyödään normaali kivääri käteen, kankainen univormu päälle ja valmis. Uusien sädepyssyjen ja kamojen kehittelyyn kannattaakin panostaa alusta alkaen, sillä plasmakivääri tekee paljon parempaa jälkeä kuin lyijy. Sekään ei silti tahdo auttaa, vaan sotiminen on tuskallista ja menetykset tuntuvia – lähes joka kerta.
Lähetän taisteluun yleensä 14-henkisen joukkueen. Uuden sotilaan lähtötaso on aina Rookie, alokas, ja mikäli tehtävästä selviää hengissä, on mahdollisuus yletä. Lukuisten suoritettujen tehtävien jälkeen tiimissäni on vain yksi kapteeni ja pari kersanttia, muut jäsenet ovat taas uusia alokkaita. Tämä puhuu omaa, selvää kieltä joukkojeni eloonjäämisprosentista. Eivät tiedä, parat, millaiseen tiimiin värväytyvät. Toivottavasti lesket saavat edes hyvän eläkkeen.
Sotilaat  varustetaan aina ennen tehtävää.
Kaikki taistelut eivät suinkaan ole vain ufohylkyjen turvaamista, vaan välillä on lähdettävä suurkaupunkeihin hillitsemään muukalaisten hyökkäystä. Siviilejä olisi suojeltava, paikat pidettävänä mahdollisimman ehjinä ja omat joukot elossa. Jokaisesta kuolleesta siviilistä tai oman tiimin sotilaasta sakotetaan aina lopuksi debriefingin yhteydessä. Mikäli tehtävä sujuu huonosti, on tiedossa yleensä kylmää kyytiä rahoittajamaan osalta. Toisaalta taas erinomaisesti mennyt missio voi tuoda lisää fyffeä kassaan, mikäli valtio X on erityisen tyytyväinen X-COMin toimintaan. Hyökkäyksiltä puolustaudutaan ja ufojen hylkyjä siivotaan ympäri maailmaa, joten myös taistelukenttien ulkonäkö vaihtelee Afrikan hiekka-aavikoista Siperian jääkenttien kautta jenkkiläisiin kaupunkimiljöisiin.
Alokas Kojimo aikoo tehdä muukalaismössöä.
 
Taistelu on taktista ja moniulotteista. Pienimmästäkin virheestä sakotetaan ja huolimaton komentaja menettää helposti koko joukkueensa vihamieliselle Alfille ja tämän kavereille. Suojien käyttö, maaston hyödyntäminen (joissakin kentissä on useita tasoja, esim. kerrostaloja) ja kyyristyminen on tärkeää, avoimesta maastosta omat piruparat napsitaan yleensä heti. Joskus onni sentään suosii, sillä mulkosilmäiset harmaat miehet eivät automaattisesti osu kohteeseensa. Tosin sama ”stormtrooper accuracy” -ilmiö vaivaa usein myös omia käskyläisiä ja nämä räiskivät huteja kohteistaan ihan metrienkin päästä. Voikin ajatella niin, että kyseessä on darwinistinen seikka: mikäli olet kädenmitan ulottuvilla vihulaisesta ja ammut silti ohi, et ehkä ansaitsekaan jäädä eloon.

Käytännössä sotiminen on vuoropohjaista. Ensin käskytetään jokaista oman ryhmän jäsentä ja sen jälkeen annetaan vuoro vastustajalle. Jokaisella soltulla on omat aikapisteet, joiden perusteella nämä toimivat. Sotilas voi siis halutessaan liikkua ja ampua, jos pisteet vain riittävät. Kaikki pointsit voi käyttää myös esimerkiksi pelkkään ampumiseen, jos pieni vihreä mies on sopivasti jyvällä. Ampua voi eri tavoin: tarkka laaki vie eniten pojoja. Lisäksi voi räiskäistä lonkalta tai täräyttää sarjatulta. Kranaattiakin voi viskoa. Halusipa pisteet käyttää miten vain, kannattaa niiden kuluttamista aina harkita tarkkaan. Pisteitä voi myös jättää jemmaan, jolloin solttu voi ampua vihollisen vuorolla esiin mönkivää ufomiestä. Muuten vihulaisen liikkeitä ei pelaajalle näytetä, vaan tekoälyn liikutellessa joukkojaan pelaaja saa katsella ”hidden screen” -tekstiä.

Vanha kunnon alien autopsy!
 
 
UFO: Enemy Unknown täyttää ensi vuonna 20 vuotta, mutta kuten monien retroklassikoiden kanssa, on tässäkin edelleen erinomainen peli jota vuodet eivät ole vanhentaneet nimeksikään. Pelin suurin valttikortti nimittäin on sen tunnelma: tuskainen hiki valuu X-COMin komentajan otsalta, olipa kyseessä sitten rajallisten resurssien priorisointi tai joukkojen käskyttäminen sotakentällä. Yksikin virhe saattaa aiheuttaa huomattavasti takapakkia ja kieli on pidettävä keskellä suuta joka ikistä päätöstä tehtäessä. Minullahan ei ole mitään kokemusta salaisten järjestöjen johtamisesta (krhm), mutta voisin kuvitella tämän pelin simuloivan sitä vastuun määrää oikeinkin hyvin.
Kulttisuosiota nauttiva UFO: Enemy Unknown on poikinut myös liudan jatko-osia, joista päällimmäisenä mieleen muistuu vuoden 1995 X-COM: Terror From the Deep. Kyseessä on vieläkin vaikeampi tapaus, ja tällä kertaa mömmiäisuhkaa torjutaan valtamerien pohjamudissa. Hui! Uusin tulokas XCOM-sarjaan on luonnollisesti ylistäviä arvioita saanut Firaxis Gamesin remake XCOM: Enemy Unknown. Sitä en ole ehtinyt vielä testaamaan, mutta varmasti viimeistään halvennuksesta tulee tuo poimittua itselle.

Yksi kommentti

  1. Rantavahti kirjoitti:

    Hienoa että laitoit arvioon tämän, klassikkokamaa kärkipäästä. Ehdottomasti yksi 90-luvun kovimmista peleistä, ainakin yksi omista suosikkipeleistäni ikinä. Ja todennäköisesti kestäisi edelleen monituntisen kulutuksen,

Vastaa käyttäjälle Rantavahti Peruuta vastaus