Menu

Airola avautuu: Multiplatform-identiteettikriisi

Minne katosi maailma, jossa yksinoikeuspelit olivat enemmän sääntö kuin poikkeus? Minne katosi maailma, jossa pelikonsoleilla oli persoonallisuutta, joka määräytyi sen mukaan mitä pelejä yhdelle oli julkaistu ja toiselle ei? Miksi enää ei ole sitä mitä joskus oli?

Kaiken alku

Totuuden nimissä sanottakoon, että ei tuo multiplatformaus ole harvinaista silloin vanhoina hyvinä aikoinakaan ollut. Oikeastaan koko peliteollisuuden synty pohjautuu multiplatform-julkaisuihin.

Aikoinaan kotikonsolien ideana oli saada pelihallien kolikkopelit pelattaviksi kotien televisioissa. Alkuun Pong sai ihan omat konsolinsa, joilla ei muuta voinut pelatakaan kuin tuota kansalaisten videopelihimot herättänyttä tennispeliä. Siitä eteenpäin kaikille mahdollisille kotikonsoleille pyrittiin julkaisemaan versiot Space Invaderista, Defenderistä, Asteroidsista ja tasan kaikista muistakin vähänkään suosituista kolikkopeleistä.

Väitän kuitenkin, että tuohon aikaan hommassa oli vielä jotain oikeaa merkitystä ja kiinnostavuutta.

Ennen oli paremmin jne. jne. jne.

Menneinä aikoina samojen pelien eri julkaisujen erot olivat varsin persoonallisia. Tietty jostain Pongista on vaikea saada mitään erilaista irti, mutta noin yleisesti voitiin kuitenkin nähdä, että kolikkopelien ja kotikonsolien ja -tietokoneiden kyvyissä tuottaa videopeliviihdettä oli merkittäviä eroavaisuuksia. Grafiikan ja äänten osalta kolikkopelit painivat aivan omassa sarjassaan, mutta myös kotikoneiden eroissa oli huomattavia eroavaisuuksia. Etenkin kotitietokoneilla oli jo pelkästään värien käytössä niin valtavat erot, että peleistä tuli väkisinkin huomattavasti erilaisia toisiinsa nähden, puhumattakaan Commodore 64:n äänipiiristä, joka jo itsessään teki kiinnostavaksi päästä kokeilemaan 64-versioita peleistä.

Toisinaan ”samojen” pelien eri versioissa olivat kentät kokonaan erilaisia. Esimerkiksi Super Nintendon ja Sega Mega Driven versiot Ghouls ’n Ghostista, vaikka mekaniikoiltaan ja pelityyliltään samanlaisia ovatkin, sisältävät toisiinsa nähden hyvinkin erilaiset kentät. Pelattuasi toisen koneen versiota et pysty sanomaan, että olet jo käytännössä pelannut toisenkin koneen versiota.

Parhaimmillaan samannimiset pelit olivat eri laitteilla täysin erilaiset heti peligenrestä lähtien. Parhaana esimerkkinä mainittakoon Jurassic Park, joka SNES:llä oli lintuperspektiivistä kuvattu seikkailu, jossa toisinaan päästiin talojen sisälle ensimmäisen persoonan näkymässä ”3D-ympäristöön”, kun taas Mega Drivellä peli oli puhtaasti sivuttain vierivä toimintatasoloikka. Versioiden totaalinen erilaisuus kasvatti kummankin laitteen identiteettiä omiin selkeisiin suuntiinsa.

Riina Leinosen vastikään arvostelema Michael Jackson’s Moonwalkerkin oli täysin eri peli riippuen siitä pelasitko kolikkopeli-, kotitietokone- vai kotikonsoliversiota.

Kaikkein triviaaleimpana esimerkkinä mainittakoon NHL-pelien Mega Drive- ja SNES-versiot, joissa jään väreissä oli huomattavat erot. Jopa näin simppeli asia oli omiaan luomaan kummallekin versiolle omanlaisensa tunnelman.

Identiteetin kuolema

Mikä sitten on pelikonsolien persoonallinen identiteetti nykypäivänä? Multiplatform-pelit näyttävät samoilta ja kuulostavat samoilta. Niiden erot ovat korkeintaan ruudunpäivityksessä ja resoluutiossa. Tai jos peleistä jotain eksoottisempaa eroa löytyy, sitä saadaan hakea bugien määristä tai laitekohtaisista DLC-rahastuksista.

Pelaajille tuntuu olevan ilon päivä, kun omalle suosikkikoneelle tulevan pelin sanotaan olevan eksklusiivinen juuri sille laitteelle. Se koetaan erikoisena tapauksena, joka on syytä erikseen noteerata. Se ei ole itsestäänselvyys. Se on jotain harvinaisen ainutlaatuista.

Joissain tapauksissa tästä saadaan nauttia jopa kuukauden päivät, ennen kuin sitten paljastuu, että peli onkin eksklusiivinen vain rajoitetun ajan. Nykyään se onkin konsolien faneille voitto, jos peli on edes sen pari kuukautta saatavilla vain omalle konsolille. Konsolien identiteettiin se hetkellisyys ei lopulta vaikuta minkään vertaa. Kukaan ei muista enää viiden vuoden päästä, että sitä ja sitä peliä sai aluksi vain sille ja sille koneelle. Kaikki muistavat vain, että peli julkaistiin kaikille koneille (paitsi Nintendon, hehheh ja lol).

Ja kun sama peli julkaistaan useammalle eri laitteelle, aletaan katsoa onko peli aidosti full-HD, vai onko resoluutiona sittenkin, Luoja paratkoon, 900p. Ja onko pelin ruudunpäivitys onnistuttu lukitsemaan 60 vai 30 ruutuun sekunnissa, vai käykö se välillä 45 tai 25 ruudussa. Kun nämä erot näytetään toteen, alkaa internetin foorumeilla ulostemyrsky. Aivan tyhjän takia.

Minun nuoruudessani pelattiin C64:lla Castle Masteria täysillä, vaikka ruutu päivittyi korkeintaan kerran sekunnissa. Yleensä kerran kahdessa. SE oli oikeasti huomattava ruudunpäivitysero. Tervassahan sitä juostiin, mutta se oli osa koneen persoonallisuutta.

Nykylaitteiden resoluutio- ja ruudunpäivityseroista väittely on niin surkean surullista, että kyyneleetkin itkevät. Onneksi kuitenkin pelien kehittyessä bugien massiivisuus on kasvanut huomattavan suureksi. Itseäni nykypeleissä eniten kiinnostaakin se, minkä laitteen peli osoittautuu kaikkein bugisimmaksi. Vasta kun saan katsella paljaassa ilmassa leijailevia silmiä ja hampaita keskustelemassa toisilleen vakavista asioista samalla, kun yksi tyyppi hitaasti porautuu maan sisään ja toinen ilmestyy tyhjästä taustalle elämään tilannetta kohtauksesta, jonka pitäisi tapahtua vasta neljän tunnin päästä, voin kokea, että NYT on persoonallisuutta pelien eroissa.

Toisaalta perhanan kova meno, toisaalta melko surullista. Että bugeistako täytyy persoonallisuutta jo etsiä, kun ei sitä muualta löydy?

Jos minä saisin päättää…

…niin markkinoilla olisi joko tasan yksi pelikonsoli per sukupolvi, tai sitten konsoleilta kiellettäisiin multiplatform-julkaisut. Jälkimmäisessä tapauksessa samaa nimeä saisi käyttää, mutta sisällön täytyisi olla tavalla tai toisella eri. Olisi valtavan mielenkiintoista seurata millä tavoin pelinkehittäjät käyttäisivät luovuuttaan, kun täytyisi väkisin keksiä jotain uutta. Hemmetti, hyväksyisin ihan häpeilemättömät kloonitkin, jos sillä saataisiin edes jotain erilaisuutta konsolien väliseen pelitarjontaan. Parempi kahdella koneella on keskenään olla kymmenen toistensa kloonia, kuin kymmenen täysin samaa peliä, sillä jos koneilla on liian paljon täysin samoja peliä, niin useamman pelikonsolin yhtaikaisen olemassaolon merkityksekkyys vähenee huomattavasti.

Wikipedian mukaan nykykonsolien täysin eksklusiivisten pelien suhde menee tällä hetkellä näin:

Xbox One: 38/499 (7,6%)

PS4: 102/924 (11,0%)

Wii U: 203/675 (30,1%)

Laskuissa on mukana myös digitaaliset latauspelit julkaisualueesta riippumatta ja vielä julkaisemattomatkin, mutta julkaistaviksi varmennetut pelit. Mukaan ei ole laskettu pelejä, jotka löytyvät myös saman laitevalmistajan muilta koneilta. Esimerkiksi WiiU-3DS / XOne-Windows / PS4-Vita.

Noh, luvut ovat lukuja ja Wikipedia on Wikipedia, mutta silti: onnettomia lukuja! Nintendo tosin vielä päristelee edes jossain määrin siedettävissä lukemissa, joka on luultavasti selitettävissä sillä, että fyysisiä pelejä harva pelifirma enää lähtee heidän konsolilleen tekemään. Yksinoikeuspelejä siis tulee pakostikin paljon. Ja toisaalta taas indieväen on nykyään niin helppo julkaista heidän laitteilleen, että katalogiin tulee runsaammin kaikenlaista ja –laatuista viritelmää. Toisaalta ikävää, että muita ei kiinnosta ja tukea ei tule, mutta tuleepahan pelikatalogista sen myötä ainakin jonkin verran yksilöllisempi, mikäli se ketään yhtään helpottaa.

No minkä verran sitten olen oikeasti valmis ymmärtämään samojen pelien julkaisua useammalle eri laitteelle?

Parhaiten ymmärrän saman pelin valmistamisen sekä käsi- että kotikonsolille, kiva se on samaa peliä päästä pelaamaan matkallakin. Näidenkin konsoleiden oma identiteetti alkaa tosin vuosi vuodelta käydä huomaamattomammaksi, kun käsikonsolit hiljalleen alkavat päästä suorituskyvyiltään lähemmäs kotikonsoleita.

Esimerkiksi alkuperäisen Game Boyn aikana peleissä olikin eroa lähes kuin yöllä ja päivällä. Vaikka Mortal Kombatista ei Nintendon käsikonsolille erityisen mallikkaasti toimivaa versiota saatukaan tehtyä, sisälsi tuokin tapaus kuitenkin tietynlaista kuriositeettiarvoa kunnianhimoisen junaonnettomuuden muodossa.

Mortal Kombat (Game Boy)

Saman pelin julkaisu tietokoneelle ja kotikonsolille on myös jotakuinkin ymmärrettävää. Onhan tässäkin lopulta kyse kahdesta täysin eri asiasta. Olohuoneen televisiopelaamisessa ja työhuoneen tietokonepelaamisessa on molemmissa oma persoonallinen sävynsä. Lisäksi mm. tietokoneen hiiriohjaus mahdollistaa erilaiset pelikokemukset perinteisen peliohjaimen kanssa pelaamiseen verrattuna. Näidenkin raja alkaa tosin nykypäivänä olla häilyvä, kun tietokonepelaaminen alkaa entistä enemmän muistuttaa konsolipelaamista ja pelikonsolit alkavat yhä enemmän muistuttaa tietokoneita.

Vanhan pelin päivitys uutta laitetta varten on myös ymmärrettävää, joskin sekin alkaa päivä päivältä tuntua turhemmalta, kun uuden ja vanhan version erot eivät enää tunnu lainkaan niin radikaaleilta, kuin vaikka 8-bittisestä 16-bittiseksi peliksi hyppäämisessä. Visuaaliset ja toiminnalliset erot vaan eivät enää ole niin selvästi huomattavissa.

Katsotaanpas aiempia lukuja niin, että mukaan lasketaan myös pelit, joita löytyy laitevalmistajan muiltakin koneilta, pelikonsolien ulkopuolisilta tietokoneilta, sekä myös aikarajoitteisina yksinoikeuksina:

Xbox One: 148/499 (29,7%)

PS4: 426/924 (46,1%)

Wii U: 367/675 (54,5%)

No nyt luvut näyttävät jo huomattavasti paremmilta! Mutta silti, moniko näistä peleistä poikkeaa millään tavoin kiinnostavasti toisista versioistaan? Kuinka monessa on kokonaan eri kentät? Kuinka monessa vaihdetaan hullujen 80- ja 90-lukujen tyyliin kokonaan peligenreä?

No mutta kun meillä on oikeus

Tässä vaiheessa moni mahdollisesti älähtää, että kyllä minkä tahansa koneen omistajalla tulee olla oikeus pystyä pelaamaan mitä tahansa uutta AAA-peliä koneellaan. Ja ehkä joku ajattelee, että mitä enemmän samoja pelejä julkaistaan eri koneille, sitä parempi. Että hienoa, kun kaikki saavat mahdollisuuden kokea näitä pelejä. Onko näin? Onko videopelin pelaaminen ihmiselle etuoikeus? Kaatuisiko maailma, jos seuraava Assassin’s Creed julkaistaisiinkin vain vaikkapa Microsoftin koneelle? Jos peli ei ilmestykään omalle koneellesi, etkä ole valmis harkitsemaan toisen koneen hankkimista sitä pelataksesi, onko peli tai pelisarja silloin ollut alunperinkään tarpeeksi hyvä tai kiinnostava?

Minusta videopelikulttuurin kannalta on todella tylsämielistä, että samasta brändistä ei enää juurikaan vaivauduta tekemään eri koneille omia yksilöllisiä kokemuksia. Dead Rising on ehkä viimeisin jotakuinkin esimerkillisesti tehty pelisarja. Ensimmäinen peli julkaistiin vuonna 2006 ainoastaan Xbox360:lle. Vuonna 2009 lähtivät tekemään versiota Nintendon Wiille. Nimellä Dead Rising: Chop Till You Drop julkaistu tuotos oli laitteen vähäisestä tehosta johtuen mekaniikaltaan huomattavan erilainen alkuperäiseen verrattuna. Tuhansien zombien tapposimulaattorikarnevaali oli mahdoton Wiillä toteuttaa, joten tekivät sitten kokonaan uuden pelin. Täysin eri haaste, täysin eri kokemus. Jos Wiin omistaja halusi pelata alkuperäistä, niin siellä se oli pelattavissa toisella koneella. Että siitä vaan ostamaan laite, tai sitten pelaamaan jonkun kaverin luokse. Tai olkoon vaikka kokonaan pelaamatta. Se peli on sillä koneella ja tämä peli tällä koneella. Pelaa tai älä pelaa.

Dead Rising: Chop Till You Drop (Wii)

Wiin Dead Rising tehtiin Resident Evil 4 Enginellä ja olikin pelattavuudeltaan melko samanlainen RE4:n kanssa. Alkupuolella ihan mainio, mutta loppua kohden tylsän itseääntoistavaksi muuttuva räiskyttely, on edelleen pelattavissa vain Wiillä. Virallinen jatko-osa Dead Rising 2 julkaistiin Xboxin ohella myös PS3:lle, mutta sarjan kolmannen osan myötä siirryttiin takaisin yksinoikeusjulkaisuun (joskin kolmonen on julkaistu myös Windowsille).

Meininki alkaa olla siinä pisteessä, että jos jostain pelisarjasta tahdot erilaista peliä eri koneella pelata, niin ainoa tapa siihen on ottaa puhelin tai tabletti käteen ja laittaa free-to-play-kyhäelmät tulille. Kun konsolit kadottavat identiteettinsä ja ihmisten kaipuu persoonallisempaan peliteollisuuteen katoaa, ottavat puhelimet vaivattomuudessaan vallan.

Loppufiilistelyt / -nillitykset

Muistan, kun pelasin elämäni ensimmäisen kerran Robocopia. Se tapahtui MSX-tietokoneella, ja kun sitten myöhemmin sain kokeilla peliä 8-bittisellä Nintendolla, niin hyvänen aika, asiathan menivätkin siinä aivan toisin! MSX-versiossa päästiin ensimmäisenä loppuvastuksena tähtäilemään naista suojanaan pitävää raiskaajaa 1st person -näkymässä, kun taas NES-versiossa vedettiin turpaan häiritsevän näköistä jättiläismutanttipunkkaria 2D-sivuttaisnäkymässä. Pelimekaniikoissa ja kentissä oli muutenkin selviä eroavaisuuksia puhumattakaan täysin erilaisista musiikeista ja siitä, että toinen peli oli mustavalkoinen ja toisessa oli värit. Monestako nykyisestä multiplatform-pelistä voi kenellekään jäädä yhtään samalla tavoin erilaiset muistot? Voi korkeintaan muistella, että taisi siinä toisessa versiossa olla aavistuksen parempi motion blur ja anti-aliasing. Hurraa.

Jopa Tigerin surullisenkuuluisissa elektroniikkapeliversioissa suosituista konsolipeleistä on enemmän luonnetta kuin missään porttauksissa ja multiplatform-masennuksissa mitä tänä päivänä tehdään. Pelaajat siellä katselevat, että jee, minunpa koneen pelissä on sekunnin aikana kymmenen ruutua enemmän, kuin sinun koneen pelissä! Sitten käydään tarkistamassa numerot jostain Digital Foundryn analyysistä ja ollaan, että no niin, tällaiselta näyttää minun peli sinun peliin verrattuna. No minä näytän persettä ja sanon, että minunpa Tigerissä ukko liikkuu tasan neljään kohtaan ruutua eikä varmasti liiku sulavasti minnekään missään vaiheessa.

Enemmän munaa sillä on, joka lähtee pippelinmittauskisoihin päivänselvänä häviäjänä itsekin sen tietäen, kuin sillä, joka jää vaatimaan tuomarilta uusintamittausta, kun ei nyt oltu ihan varmoja siitä kenellä oli millin pidempi.

Teksti ja kuvat: Rami Airola
Kuvitus: Nutshell

4 Kommenttia

  1. Norsukampa kirjoitti:

    Tämä teksti on nimenomaan malliesimerkki siitä miksi nykypäivän konsolikentässä hardware-erot tahi hardwareinnovaatiot ovat tärkeässä asemassa. Jos viime genissä olisivat Wii, 360 ja PS3 olleet kaikki ns. perinteisiä konsoleita joiden isoimmat erot olisi laskettu pikseleissä, olisi konsolisukupolvi ollut unettavan tylsä. Wiille tulleet versioinnit (tekstissä mainittu Dead Rising ja vaikkapa Dead Space: Extraction) olivat hienoja esimerkkejä nimenomaan poikkeavista pelikokemuksista muilla konsoleilla nähdyistä brändeistä ja tällaiset tapaukset ovat omiaan oikeuttamaan pelikonsolin hankinnan, niiden 100% eksklusiivinimikkeiden lisäksi siis. Sääli että Wii U floppasi sillä esim. Batman-pelit olivat Gamepadia hyödyntävine minipeleineen samanlaisuudestaan huolimatta freesimpiä pelikokemuksia kuin ”alkuperäisillä” alustoillaan. Kolikon positiivinen kääntöpuoli on puolestaan se että kun 3rd partyt hylkäsivät Nintendon konsolin, piti firman itsensä hoitaa pääasiassa sille pelien tekeminen ja tämä ei Nintendon ollessa kyseessä ole ikinä huono asia.

    • Airola kirjoitti:

      Dead Space: Extractionin meinasin mainita tekstissä, mutta koska se on myöhemmin tullut myös PS3:lle, niin jätin mainitsematta. Hyvä, että toit sen esille kommentissasi, koska onhan tuokin tosiaan kuitenkin malliesimerkki luovasta ajattelusta brändin käytöstä muilla konsoleilla.

      Niille, jotka eivät tiedä, niin tuo peli on rail-shooter Dead Spacen maailmassa. Ymmärtääkseni esiosa alkuperäiselle pelille. Käytti hyödyksensä Wiin ohjaimella suoritettavaa tähtäilyä. Ja kyllä esimerkiksi Resident Evil 4:nkin eduksi voidaan myös nähdä ohjaimella tähtäämisen, vaikka muuten olikin samaa tavaraa mitä muillakin koneilla. Monet sanovat tuota parhaaksi versioksi pelistä.

      Ja Batmanien Gamepadin hyödyntämisestä puheenollen: Mikäköhän järki Minecraftin WiiU-porttaajilla pyöri päässä, kun eivät tehneet peliin mahdollisuutta käyttää Gamepadia inventaarion selaamiseen?

  2. Ilkka Tuokko kirjoitti:

    Kun minä olin nuori, pelaajat jakaantuivat selvästi joko Nintendo- tai Sega-ihmisiin. Se pitikö enemmän punaisesta vai sinisestä oli kuin, mitä puoluetta sitä nykyään äänestäisi. Tai lukeeko mieluummin Marvelin tai DC:n sarjakuvia. Pidin pitkään itseäni ”Nintendo-miehenä” ja pidän varmaan osittain vieläkin. Nykyään olen ehkä enempi ”Pleikkarimiehiä”. En usko, että ostaisin XBoxin, vaikka sille tulisi täysin vastaava katalogi. 🙂

    • Airola kirjoitti:

      Olihan tuo Nintendo vs. Sega -juttu meilläkin päin olemassa, mutta oikeasti sitä ei käytännössä kuitenkaan näkynyt missään. Lehdistä saatiin lukea konsolitaisteluista (”Sega on lelu koska sitä myydään lelukaupoissa”), mutta omassa kotikaupungissa kaikki pelasivat sillä mitä sattui itsellä tai kavereilla olemaan. Nintendo-miehet olivat innoissaan kavereiden luona Segaa pelaamassa ja sama toisinpäin. Se ylipäätään oli aina kova juttu, jos jollain joku pelikone ylipäätään oli. Toisaalta nyt kun miettii, niin ei äkkiseltään tule mieleen ketään, jolla olisi ollut saman sukupolven koneista SEKÄ Nintendo ETTÄ Sega. Eli siinä mielessä kyllä näistä saattoi pientä leiriytymisen mallia löytyäkin.

      8-bittisten osalta Nintendoa löytyi enemmän ja 16-bittisten osalta taas Segaa. Myöhemmässä vaiheessa PS1 oli vaikka missä. Saturnia en tiennyt kellään olevan. Sen koen kuitenkin äärimmäisen kovaksi jutuksi, että kaupungissa ainakin yhdellä oli Philips CD-i ja yhdellä Atari Jaguar!

      Näin siis Laitilassa.